Inkerin kanssa illalla – ja muita maagisen realismin hetkiä kirjallisuuspiirien parissa
Sen illan aiheena oli Pirkko Saision “Passio”. Se on kirja, joka seuraa erään kultakorun matkaa läpi Euroopan ja läpi vuosisatojen. Teoksen tyylilajia on kuvailtu sanoilla maaginen realismi. Kirjan koru muuttaa muotoaan ja vaihtaa omistajaa, aikakaudet vierivät eteenpäin, maisemat vaihtuvat ja sivuja riittää. Jännitysnäytelmälle ei ole tulla loppua. Ja niin riitti juttua ja mielipiteitä kirjallisuuspiirissäkin, antoisa keskustelu jälleen kerran.
Ja koko sen illan Inkerin mielessä on täytynyt pyöriä se koru. Ei se koru, vaan se, jonka hän oli autosta noustessaan ja maskia asetellessaan pudottanut korvastaan parkkipaikan lumeen. Sieltä minä Inkerin löysin, auton ympäriltä tähyilemästä, kun tietokoneen suljettuani ja kamppeet kerättyäni astuin pakkasillan pimeään.
– Haen otsalampun kotoa, ja tulen takaisin, suunnitteli Inkeri.
– Kun se on sillä tavalla tärkeä koru, kun siihen liittyy muisto…
Vilkaisimme toisiamme, ja ymmärsimme heti. Meidän silmiemme edessä kirjoitettiin historiaan, meistä itsestämme, kohtausta, joka oli kuin suoraan käsittelemästämme kirjasta. Maagista realismia. Sytytin puhelimen taskulampun, ja liityin korvakorun etsintäpartioon.
Minulla on ollut kunnia tutustua kuluneen lukuvuoden aikana opistomme Suonenjoen ja Leppävirran kirjallisuuspiireihin. Olen oppinut paljon ja kohdannut kiinnostavia ihmisiä. Yhdessä olemme ihmetelleet elämää ja maailmaa kirjallisuuden läpi.
Eräänä aurinkoisena aamuna käsittelimme yhden ryhmän kanssa Lotta-Sofia Saahkon teosta “Kahvia ja karjalanpiirakoita”. Otsikko oli otettu vakavasti, ja pari rouvaa saapui yllättäen paikalle kahvin ja karjalanpiirakoiden kera. Kai se siitä jo olisi pitänyt arvata, että maagisen realismin äärellä oltiin jälleen. Vaan en arvannut. Hörppäsin kahvin, sipaisin maskin takaisin naamalle ja aloin nohevana johdatella keskustelua, opettaa. Keskustelun mittaan heijastin seinälle rajan taakse jääneen Karjalan kartan ajatellen, että se on tarpeen ja auttaa ryhmää hahmottamaan käsiteltävää aihetta. Auttaa hahmottamaan? No auttoihan se – minua. Toiset eivät tainneet juuri hahmotusapua tarvita. Yksi sun toinen ryhmäläinen pomppasi nimittäin kartan nähdessään pystyyn, ja kävi näyttämässä taululta oman tai sukunsa kotipaikan, omat juurensa. Käsitellessämme kirjallisuutta olimmekin lähes heidän omien tarinoidensa äärellä. Huomasin jälleen istuvani suu auki loksahtaneena todellisten elämänkokemusasiantuntijoiden keskellä. Onneksi oli edes se maski, jonka takana haukkoa henkeä. Kyyneleitä en edes yrittänyt salata. Unohtumatonta.
Kevään mittaan emme olisi aina välittäneet huomata, miten realistisilta lukemamme kirjat tuntuivat. Ne, joiden ei pitänyt, ne joiden piti olla pölyisiä klassikoita ja kuvata jotakin tyystin toista aikaa. Tuntui kamalalta, että esimerkiksi Milan Kunderan kuvaus Prahan miehityksestä teoksessaan “Olemisen sietämätön keveys” puhuikin meille nykyisyydestä eikä menneisyydestä. Helpottavaa oli silti istua yhteisessä piirissä, jakaa ajatuksia, purkaa ja setviä luetun herättämiä tunteita.
Lukeminen, ja luetusta keskusteleminen jäsentää, järjestää ja antaa eväitä todellisuuden käsittelyyn. Aiheesta löytyy mainio kuvaus Mary-Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksesta “Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville”, jonka tapahtumat sijoittuvat Englannin kanaalissa sijaitsevalle Guernseyn saarelle. Kirja käsittelee lukupiiriä, jonka perustaa vähän vahingossa muutama saaren asukas toisen maailmansodan aikana saaren ollessa Saksan miehittämä. Lukupiirin jäsenet eivät ole entuudestaan kirjallisuuden harrastajia, mutta sellaisia heistä tulee. Kirjallisuutta on vaikea vastustaa, jos sen päästää elämäänsä… Yksi ryhmän jäsenistä harmittelee, ettei vielä lukenut kotisaarensa joutuessa miehitetyksi. Myöhemmin lukupiirin myötä löydetyn runon säkeet olisivat voineet auttaa häntä silloin:
”En osannut ajatella muuta kuin: ’Kirottua, kirottua’ yhä uudestaan ja uudestaan. Jos olisin voinut ajatella sanoja ’Paennut päivän valo on, ja meidät pimeys yllättää’, ne olisivat jollakin tapaa lohduttaneet minua ja olisin jaksanut ruveta taistelemaan niissä oloissa sen sijaan että rohkeuteni valahti jalkoihin.”
Kiitos kirjallisuuspiiriläisille antoisista hetkistä talven mittaan! Hyviä lukuhetkiä jokaisen kevääseen ja kesään!
Ai, miten kävi Inkerin korun? Hyvin kävi! Jonkin aikaa etsittyämme minä näin jotakin ja kiljahdin. Jo kerran tallatusta puhtaasta lumesta kiilui himmeästi pienin mahdollinen korvakorun lukon osanen. Poimiessani sen sormiini tunsin onnistuneeni opettajana ja ihmisenä – maagista realismia.
Annukka Nurmi
