Vitsillä sisään – stand up -kurssilla täysin poissa mukavuusalueelta
Mitä tekee keski-ikäinen nainen, kun viidenkympin merkkipaalu lähestyy ja tuntuu kuin olisi turistina omassa kehossaan. No ilmoittautuu tietysti stand up -kurssille vääntämään vitsiä itsestään.
Ilmoittautumisen jälkeen ei paljoa naurata. Kyselen ilmoittautuneiden määrää opiston toimistolta – seuraan sitä alkusyksyn kauhusta kankeana. Toisaalta jännittää, ettei kurssi toteutuisikaan, toisaalta ehkä enemmän jännittää sen toteutuminen.
Sitten koittaakin lokakuinen perjantai, istun luokassa kirjoituslehtiön kanssa ja yritän olla mulkoilematta kurssikavereita ennakkoluuloisesti. Suurin osa on miehiä, keski-ikäisiä ja vanhempia. Mietityttää osuukohan mikään minun mielestäni hauska huomio vaihdevuosista kenenkään kurssilla olevan nauruhermoon. Itseäni esitellessäni kerron olevani kaukana poissa mukavuusalueeltani. Opettaja vastaa, että hyvä.
Niin mie kyllä itsekin opettajana vastaisin. Uskon lujasti, että paras taide syntyy juuri mukavuusalueen ulkopuolella.
Mutta on kyllä kauheaa. Stand upia esittäessä on jotenkin niin paljaana. Omana itsenään, eikä olekaan mitään analysoitavaa fyysistä taideteosta siinä itsen ja yleisön välissä. Kuvataiteen ollessa kyseessä hyväksyn täysin sen, että kaikki teokset eivät puhuttele kaikkia katsojia. Mutta täällä oma ilmaisu värittyykin mielessäni kysymykseksi siitä, että jos katsojat eivät naura, minä olen huono. Pelko saa ajattelun jumittamaan ja myös kirjoittamisen. Liian pitkiä juttuja ilman punaista lankaa. Punclinesta, jutun kohokohdasta, ei ole tietoakaan. Opettaja katsoo tekstejäni ja siinä hänen kanssaan jutellessa tulee luottavainen olo, kyllä tämä tästä. Ehkä.
Lauantaina aiheena ovat vitsitekniikat. Ja niitä opetellessa jokin aukeaa. Juttujen kirjoittaminen käynnistyy ja omaksi yllätyksekseni saan kirjoitettua paljon raakamateriaalia. Jota edelleen omaksi suureksi yllätyksekseni saan työstettyä jo alustavien rutiinien (stand up slangia, joka tarkoittaa juttua) muotoon. Minulla on hauskaa, tuntuu kuin päästäni olisi poistettu tulppa ja nyt juttuja ja uusia raakileita pulppuaa ihan solkenaan.
Sunnuntaina työstämme rutiineja lyhyiksi esityksiksi. Harjoittelen, kellotan esityksen minuutteja, yritän tauottaa jännityksessä nopeutuvaa puhettani. Mikrofoniin puhuminen jäätää eniten. Esityksessä tulee black-out, enkä muistakaan. Ja sitten taas muistan. Kurssikaveriyleisö naurahtaa hörähtäen kolme kertaa. Jes!
Illalla kotona hymyilen koko illan.
Kiitos opettaja Janne Hyttinen, kiitos Sisä-Savon kansalaisopiston stand up -kurssin osallistujat. Mukavuusalueelta poistuminen kannattaa. Aina.
Anne-Mari Tirroniemi
Kirjoittaja on Sisä-Savon kansalaisopiston suunnittelijaopettaja, joka osallistui opiston stand up -kurssille Leppävirralla 3.-5.10.2025